Tämän blogin tarkoituksena on selventää eri kitaraefektien käyttötarkoituksia ja soundeja niitten historian, esimerkkien ja Electro-Harmonixin pedaalimalliston kautta. Gurushopista löytyy kattava valikoima Electro-Harmonixin pedaaleja!
Overdrive
Overdriven alkuperäisenä ajatuksena on ollut tuottaa putkivahvistimen särön kaltainen säröefekti. Overdrivejä voi usein käyttää myös boosterina, jolloin pedaalilla boostataan vahvistimen omaa etuastetta. Boosterina overdrive toimii niin, että laitetaan gain tai drive pienelle ja avataan volumea tai leveliä runsaasti, jolloin vahvistimelle menevä signaali on huomattavasti normaalia voimakkaampi. Tämä aiheuttaa vahvistimen etuasteessa säröä.
Stevie Ray Vaughan käytti yleensä Ibanezin Tube Screameria overdrivenä sekä boosterina. Joskus jopa molempina yhtäaikaa. Tube Screamer -tyyppisiä overdrive-pedaaleja käytetään paljon myös metallimusiikissa tiukentamaan soundia, koska monet overdrive-pedaalit, kuten Tube Screamer, leikkaavat hieman alimpia taajuuksia ja tuovat lisää middle-taajuuksia. East River Drive on Electro-Harmonixin versio Tube Screameristä. Tässä hyvä esimerkki siitä, mille overdrive soundaa erittäin osaavissa käsissä:
Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Pride & Joy:
Suositus: EHX East River Drive
Booster
Boosterin tarkoitus on säröyttää vahvistimen etuastetta niin, että tuloksena on kermainen ja orgaaninen särösoundi. Boostereita on monenlaisia, mutta yksi yleisimmistä on legendaarinen Klon Centaur, joka toimii myös overdrivenä, mutta yleisimmin sitä käytetään boosterina. Alkuperäisten Klon Centaurien hinnat ovat kohonneet pilviin. Alkuperäisestä Klonista pyydetään nykyään monia tuhansia euroja. Electro-Harmonix Soul Food on EHX:n versio Klon Centaur -tyyppisestä pedaalista.
Dallas Rangemaster on taas treble booster, jonka tarkoituksena oli boostata diskanttitaajuuksia. Tämän kuuluisia käyttäjiä ovat mm. Brian May ja Rory Gallagher.
Aerosmithin Joe Perryn mukaan hän käytti Nine Lives -albumilla Klon Centauria. Tätähän ei tietenkään varmuudella voi sanoa todeksi, mutta erittäin klonmaiselle hänen soundi tälä levyllä kuulostaa. Muita tunnettuja Klon Centaurin käyttäjiä ovat mm. John Mayer, Kenny Wayne Shepherd, Nels Cline, Trey Anastasio ja Jim Campilongo.
Suositus: EHX Soul Food
Distortion
Distortion-efektiä voi kuulla monessakin eri musiikkityylissä, mutta yleisimmin se yhdistetään rankempaan musiikkiin. Monet vahvistimet tarjoavat särökanavan, jonka soundia voisi kuvailla distortioniksi. Siksi on vaikea sanoa onko äänitteellä käytetty säröpedaalia vai vahvistimen säröä, ellei ole tarkkaa faktatietoa asiasta. Sama pätee myös overdrive-soundeihin. Legendaarisimpia distortion-pedaaleja ovat MXR Distortion plus ja Boss DS-1. Distortion + -pedaalia käytti esimerkiksi Ozzy Osbornen kitaristi Randy Rhoads ja DS-1:stä Steve Vai. Distortionin särö on yleensä overdriveä isompi ja säröisempi. Jos vahvistimessa ei ole hyvää särökanavaa, pääsee esimerkiksi Electro-Harmonixin Metal Muffilla varsin metallisiin tunnelmiin. Tämä pedaali sopii mitä mainioimmin nimensä mukaan juurikin metallimusiikkiin. Mutta saa siitä miedompiakin soundeja irti.
Ozzy Osborne: Crazy Train
Suositus: EHX Nano Metal Muff
Compressor
Kompressorin tarkoitus on hiljentää voimakkaita ääniä ja voimistaa hiljaisia. Studioissa kompressoreja käytetään tasoittamaan esimerkiksi laulussa olevia voimakkaita dynamiikkaeroja tai rumpuiskujen transientteja. Kitarasoundiakin voi tasoittaa jo ennen vahvistinta kompressorilla. Kompressoria voi käyttää myös eräänlaisena boosterina. Kantrikitaristit käyttävät usein kompressoria osaltaan myös siksi, koska se tuottaa yleensä toivotun attackin soundiin. Tehokkaiden kitaravahvistimien dynamiikka-alue on todella suuri ja ilman kompressoria on vaikea saada hiljaisimmat äänet kuuluviin. Kompressoria on helppo käyttää liian paljon, joten kannattaa valita sellainen kompressori jossa on blend/mix säätö. Tällä säädöllä voi miksata sekaan myös kompressoimatonta signaalia.
John Fruscianten mahtava introriffi Red Hot Chili Peppersin kappaleessa Under The Bridge on vahvasti kompressoitu.
Suositus: EHX Tone Corset
Fuzz
Fuzz-pedaalit voidaan jakaa hyvin karkeasti kolmeen tyyppiin: Big Muff-, Fuzz Face- ja Tone Bender-tyyppisiin. Big Muffin käyttäjiin kuuluu mm. Smashing Pumpkinsin Billy Corgan ja Dinosaur Jr:n J.Mascis, jotka viljelivät 90-luvulla Big Muff -soundia joka paikkaan. Big Muffin soundi kuulostaa tietyillä asetuksilla miltei distortionille, mutta siitä saa hyvinkin monenlaisia fuzz-soundeja irti. Big Muffin tone-säätö on hyvin efektiivinen, eikä sustain lopu Big Muffista kesken! Legendan mukaan myös eräskin Jimi Hendrix olisi uransa loppupuolella käyttänyt Big Muffia.
Billy Corgan käytti Big Muffia Smashing Pumpkinsin kappaleessa Cherub Rock.
Fuzz Face-tyyppinen pedaali on parhaimmillaan, kun sen kautta soitetaan jo valmiiksi säröytyneeseen vahvistimeen. Fuzz Facet ovat monessakin mielessä hankalimpia käytettäviä. Fuzz Facet eivät tykkää buffereistä signaalitiellä ennen niitä, eikä oikein kunnolla jälkeenkään. Esimerkiksi Bossin TU-3 -viritysmittari signaalitiellä ennen Fuzz facea ei ole kovin hyvä ajatus, jos haluaa autenttisen Fuzz face -soundin. Jos mukana on germanium-transistoreja, ovat Fuzz Facet hyvin herkkiä reagoimaan normaalia suurempaan ilmanlämpötilaan. Fuzz Facet ovat soundiluonteeltaan Big Muffeja ja Tone Bendereitä miedompia. Oikeilla asetuksilla ja hyvän vahvistimen kanssa Fuzz Face voi kuulostaa erittäin pehmeälle ja murealle fuzzille. Tunnettuihin Fuzz Facen käyttäjiin lukeutuu mm. Eric Johnson ja David Gilmour ja Jimi Hendrix, joka legendan mukaan piti kuumina päivinä Fuzz Facejaan jääkaapissa ennen keikkoja estääkseen kuuman ilman vaikutuksen Fuzz Facen soundiin.
Jimi Hendrix: Purple Haze
Tone Benderin käyttäjiä ovat esimerkiksi Jeff Beck, Jimmy Page ja monet muut brittiläiset kitaristit 60-luvulla. Tone Benderien soundia voisi kuvailla repivämmäksi kuin Fuzz Face, mutta ei yhtä distortionmaiseksi kuin Big Muff. Tone Bendereitäkin, kuten muitakin fuzzeja on montaa eri tyyppiä, mutta yleisesti ottaen Tone Benderit soundaavat parhaalle jo valmiiksi säröytyneen vahvistimen kanssa. Sen tuottama särö ei ehkä ole yhtä pehmeä kuin Fuzz Facejen soundi, mutta monesti fuzzilta kaivataan nimenomaan erottuvuutta. Tone Bendereissä on usein enemmän säröä kuin esim. Fuzz Faceissa. Jimmy Page käytti paljon Tone Benderiä Led Zeppelinin ensimäisellä levyllä, kuten varmasti muillakin levyillään. Tässä mainio esimerkki Tone Bender -soundista:
Led Zeppelin: Dazed and Confused
Suositus: EHX Triangle Big Muff
Chorus/Vibrato
Chorus-efekti perustuu siihen, että alkuperäisen signaalin sekaan lisätään vibratoefektiä. Vibratoefekti on sävelkorkeuden huojuntaa ylös ja alas. Chorus nimenänkin viittaa kuoroon. Kuorossa on useita laulajia joiden vire ei ole absoluuttisesti sama. Kuoroissa onkin kuultavissa luonnollinen chorus-efekti. Chorus-pedaaleista legendaarisin lienee Boss CE-1, jonka kuuluisia käyttäjiä ovat mm. Kurt Cobain, John Frusciante ja Andy Summers. Myös 80-luvulla chorus oli tiuhaan käytössä kitaristeilla. CE-1 on Roland Jazz Chorus -vahvistimesta tutun chorus-efektin pedaaliversio. Monissa chorus-pedaaleissa on myös mukana pelkkä vibratoefekti, kuten esimerkiksi Electro-Harmonixin Eddyssä. Vibratoefektiä ovat käyttäneet ansioituneesti esimerkiksi The Edge ja Grahan Coxon.
Whitesnaken Is This Love -biisin puhtaassa kitaranäppäilyssä on käytetty chorusta 80-luvun tyyliin.
Suositus: EHX Eddy
Flanger
Flanger sekoitetaan usein phaseriin, mutta luonteeltaan sen soundi on yleensä lähempänä chorusta kuin phaseria. Alunperin flanger keksittiin studioissa, joissa käytettiin kahta kelanauhuria, joista toisen pyörimisnopeutta hidastettiin ja viivästettiin. Tämä efekti on kuultavissa esimerkiksi Jimi Hendrixin Bold As Love -kappaleen kohdassa 3:07. Andy Summers käytti Electro-Harmonixin Electric Mistressiä chorus-pedaalin tavoin. Yleisesti luullaankin, että ikonisimmissa The Policen kappaleissa hän käytti chorus-pedaalia. Tosiasiassa hän käytti Electric Mistress -flangeria. Flanger oli myös Eddie Van Halenin yksi suosikkiefekti. Tässä Van Halenin Unchained-kappaleessa on kuultavissa sekä flanger-, että distortion-efektit.
Van Halen: Unchained
Suositus: EHX Electric Mistress
Tremolo
Tremolo-efekti löytyy monista vahvistimista sisäänrakennettuna efektinä. Fender päätti kutsua tuntemattomasta syystä vahvistimiensa tremoloa nurinkurisesti vibratoksi ja kitaroittensa vibrakampisysteemiä tremoloksi. Mm. tästä syystä tremolo- ja vibratoefektit menevät monesti sekaisin. Itse tremolo-efektillä tarkoitetaan äänenvoimakkuuden vaihtelua tietyllä nopeudella, niin että äänenkorkeus ei muutu, toisin kuin vibratoefektissä. Klassisessa musiikissa tremololla tarkoitetaan yksittäisten nuottien nopeaa toistamista. Tavallaan se kuulostaa samantyyppiselle kuin kitaran tremolo-efekti. Tremolo-efektiä käytettiin paljon 50-luvulla rock’n roll musiikissa ja 90-luvulla etenkin brittipopissa.
CCR:n Born On The Bayou -kappaleen kitarassa on efektinä tremolo.
Suositus: EHX Pulsar
Leslie
Leslie on pyörivä kaiutin, jonka Donald Leslie kehitti Hammond-urkujen kaiuttimeksi. Kaiuttimen pyörimisnopeus vaikuttaa siihen, miten nopean modulaatioefektin siitä saa. Alkuperäisessä Lesliessä oli vaihtoehtoina vain hidas ja nopea. Kun hitaasta vaihtoi nopeaan, syntyi hieno musikaalinen kiihdytysefekti, jota on kuultavissa esimerkiksi monissa Deep Purplen biiseissä. 60-luvulla monet kitaristit, kuten esim. George Harrison ja Jimi Hendrix ottivat käyttöönsä Leslien. Myös Fender valmisti omaa pyörivää kaiutinta nimellä Fender Vibratone, jonka kuuluisin käyttäjä on Stevie Ray Vaughan. Electro-Harmonix on tehnyt mainion Leslie-simulaattorin nimeltään Lester G. Tämä on suunnattu nimenomaan kitaristeille. Lester G -soundi vastaa hyvin alkuperäistä Leslie-kaiuttimen soundia!
Creamin Badge -kappaleessa Leslie-efekti on kuultavissa hyvin esimerkiksi kohdassa 1:07.
Suositus: EHX Lester G
Vibe
Univibe kehitettiin simuloimaan Leslie-kaiuttimen soundia. Ihan täysin siinä ei onnistuttu, mutta tuloksena oli varsin hieno uusi efekti. Univiben soundin voisi ajatella sijoittuvan jonnekin phaserin ja Leslien välimaastoon. Univibestä löytyy sekä vibrato että chorus. Chorus ei kuitenkaan kuulosta samalle kuin varsinainen chorus-efekti. Pikemminkin se kuulostaa enemmän Leslielle. Tunnetuin Univiben käyttäjä on takuulla Jimi Hendrix, joka käytti sitä miltei koko Woodstock-keikkansa ajan vuonna 1969. Univibe-efekti olikin juuri ilmestynyt. Muita tunnettuja Univiben käyttäjiä on mm. Pink Floydin David Gilmour ja Robin Trower.
Pink Floyd: Breathe (noin minuutin kohdalla)
Suositus: EHX Good vibes
Phaser
Phaser-efektissä yritettiin alunperin yhdistää flanger ja vibe. Phaser eli Phase Shifter -efektissä ääntä muokataan suodattimien, vaiheistuksen ja viivästyksen avulla niin, että lopputuloksena on hieman Leslietä, flangeria tai vibeä muistuttava soundi. Phaser menee monesti sekaisin flangerin kanssa ja klassinen keskustelu tästä on, että käyttikö Eddie Van Halen Aint Talkin’ About Love -biisissä flangeria vai phaseria? Phaseria käytettiin 70-luvulla todella paljon. Sen mukaan on jopa nimetty kantrimusiikin genre ”phaser country”. Waylon Jennings oli yksi tämän genren edustajista. Phaseria on käytetty myös paljon kosketinsoittimissa. Esimerkiksi Stevie Wonder käytti paljon Mu-Tron -phaseria.
Rolling Stones: Shattered. Kitarassa on käytetty phaseria.
Suositus: EHX Small Stone
Octave/Pitch Shifter
Oktaaviefektin ideana on lisätä alkuperäiseen soitettavaan nuottiin joko oktaavia korkeampi tai matalampi nuotti. Myös basistit käyttävät paljon oktaavipedaaleja niin, että pedaali tekee alkuperäiseen signaaliin vielä matalamman oktaavin mukaan.
Ensimmäinen oktaavipedaali lienee Tycobrahe Octavia, jota Jimi Hendrix käytti ansiokkaasti esimerkiksi Purple Hazen soolossa. Octavia on fuzz-pedaali, joka tuottaa mukaan myös ylemmän oktaavin. Octaviassa ylempi oktaavi kuuluu parhaiten silloin, kun soitetaan korkealta, kitarassa 12. nauhan yläpuolelta, mutta myös matalammalta soitettuna tämä efekti tarjoaa hyvin mielenkiintoisen fuzz-soundin.
Myöhemmin markkinoille alkoi tulla myös alemman oktaavin oktaavipedaaleja, esimerkiksi Boss OC-2. Tästä ei saa ylempää oktaavia lainkaan, mutta alempia oktaaveja se tarjoaa kaksi, normaalia yhden oktaavin matalamman ja normaalia kaksi oktaavia matalamman.
80-luvun lopulla markkinoille tuli DigiTech Whammy, jossa on myös pedaali, jolla voi ohjata nuotin sävelkorkeutta. Whammylla voi lisätä signaaliin myös muitakin intervalleja kuin oktaaveja. Whammyä käytti 90-luvulla paljon mm. Rage Against The Machinen Tom Morello.
Electro-Harmonixin Pitch Fork on pitch shifter, jolla saa blendattua mukaan jopa kolmea oktaavia, sekä ylös, että matalalle.
Prince: When Doves Cry (intron kitarassa on mukana oktaaviefekti)
Suositus: EHX Pitch fork
Wah Wah
Wah wah on yksi tunnistettavimmista kitaraefekteistä. Jo 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi trumpetistit käyttivät sordiinoa, jonka avulla soundia pystyi muokkaamaan samaan tyyliin kuin wah wah -pedaalilla. Kitaramaailmaan wah wah ilmestyi 60-luvun loppupuolella ja kukapas muukaan kuin Jimi Hendrix alkoi heti käyttämään sellaista. Wah wah kuulostaa hieman samanlaiselle kuin sähkökitaran tonepotikan pyörittely. Wah wah -pedaaleja on nimetty mitä ihmeellisimmin nimityksin. Voxin wahia kutsuttiin aluksi nimellä Vox McCoy, koska he halusivat yhdistää wahinsa nimen kuuluisaan trumpetin soittajaan nimeltä Clyde McCoy. Nykyään markkinoilla onkin mm. RMC (Real McCoy) ja Fulltone Clyde McCoy wah wah -pedaalit. Myöhemmin Voxin wah wah -pedaalin nimeksi tuli V846. Toinen suuri wah wah -brändi on CryBaby, joka on nykyään Jim Dunlopin omistuksissa.
Wah wahia on käyttäneet monet muut kitarasankarit, kuten esimerkiksi Eric Clapton, Dimebag Darrel, Zakk Wylde, Slash ja Kirk Hammet. Viimeiseksi mainittu on käyttänyt sooloissaan wah wahia niin paljon, että kun muutama vuosi sitten hän liukastui wah wah -pedaaliinsa, tuli kyseisen tapahtuman videosta hitti kitaristien keskuudessa. Tämä video löytyy youtubesta. George Harrison nimesi erään kappaleensa myös wah wahin mukaan ilmeisesti siksi, että siinä käytetään paljon kyseistä efektiä. Mutta takuulla kuuluisin wah wah -pedaalin käyttäjä on jälleen Jimi Hendrix, jonka kappale Voodoo Chile (Slight return) edustaa wah wah -soundia legendaarisimmasta päästä. Tässä introssa Hendrix soittaa dempattuja kieliä ja polkee wahia yhtä aikaa. Hieman myöhemmin alkaa varsinainen riffi, jossa on myös wah kuultavissa. Tässä kappaleessa Hendrix käytti Voxin wah wah -pedaalia. Biisin nimen kirjoitusmuotonsa onkin sitten ihan oma tarinansa. Kappaleesta on olemassa useaa eri versiota sekä Voodoo Chile, että Voodoo Child nimellä.
Jimi Hendrix: Voodoo Child (Slight Return)
Suositus: Vox 847-A
Delay
Delay, eli viive tarkoittaa alkuperäisen signaalin toistamista. Ennen digitaaliaikaa delay toteutettiin studioissa nauha- tai kiekkokaiulla. Binson Echorec on legendaarinen kiekkokaikulaite, jota käytettiin mm. Led Zeppelinin When The Levee Breaks -kappaleen rummuissa. Nauhakaikuja käyttivät mm. The Beatles ja monet muut yleensä lauluraidoissa. Monet kitaristit pitivät myös nauha- ja kiekkokaikujen soundista ja alkoivat käyttää näitä varsin luovin tavoin laajentamaan soundiarsenaaliaan. Electro-Harmonixin Mike Matthewsin mukaan heidän Memory Man -pedaali oli ensimmäinen nauhaton ja kiekoton analoginen delay-pedaali. Siitä on myöhemmin ilmestynyt monia eri versioita. Deluxe Memory Manissä on mukana chorus ja vibrato, jotka tuovat viiveeseen eloa ja syvyyttä. Deluxe Memory Mania käytti uransa alkuaikoina mm. U2-yhtyeen The Edge.
80-luvulla Boss julkaisi ensimmäisenä digitaalisen delay-pedaalin malliltaan DD-2. Tästä alkoi digitaalisten delay-pedaalien valtakausi. Digitaalisten delay-pedaalien soundi on kirkkaampi ja selkeämpi kuin monien analogisten. The Edge käyttää paljon myös digitaalisia viivelaitteita. Esimerkiksi U2:n Where The Streets Have No Name -kappale olisi aika hassun kuuloinen ilman käytettyä digitaalista delaytä. Tässä delay-laite on synkattu kappaleen tempoon niin, että viivästetyn nuotin aika-arvo on pisteellinen kahdeksasosa. Nykyään markkinoilla on sekä digitaalisia että analogisia delay-pedaaleja. Nano Memory Toy on analoginen pedaali, jossa on Memory Manin tavoin valittavissa viiveeseen myös chorus.
U2: Where The Streets Have No Name
Suositus: EHX Nano Memory Toy
Reverb
Reverb on tilakaikuefekti, jolla on tarkoitus saada soundiin tilan tuntua. Kitaramaailmassa yleisimpiä kaikuefektejä on spring reverb -tyyppinen kaiku, joka on vahvistimista, kuten esimerkiksi Fender Deluxe Reverbistä tuttu efekti. Vahvistimissa reverb on yleensä toteutettu analogisesti oikeiden jousien avulla. Muita kaikutyyppejä on mm. Hall- ja Plate-everbit. Näitä kaikusoundeja löytyy mm. Electro-Harmonixin Oceans 11 -pedaalista. Holy Grail on taas simulaatio analogisesta jousikaiusta. Hyviä esimerkkejä jousikaiuista löytyy esimerkiksi surf-musiikista, mutta jousikaikua hyvin paljon käytetään monessa muussakin musiikkityylissä, kuten vaikka bluesissa tai kantrissa. Tässä klassisessa esimerkissä jousikaikua on käytetty todella paljon. Reverb-efektiä ei voi olla huomaamatta.
Dick Dale: Misirlou
Suositus: EHX Holy Grail
Heikki/Gurushop